yoga stretchLueskelin muutama päivä sitten vanhoja päiväkirjamerkintöjäni ja ne toivat mieleeni elävästi ajat jolloin olin vielä innokas jooganharrastaja.

Suurimman innostuksen aikana kävin useilla joogatunnilla viikossa, treenasin kotona, ostin joogakirjoja, joogavälineitä ja katsoin lisäksi Youtubesta joogavideoita. Suunnittelin jopa opiskelevani Patanjalin joogasutria – tosin vain englanniksi.

Tästä kaikesta on aikaa yli 5 vuotta. Lyhyesti kitetytettynä joogastoorillani oli lupaava alku,  intensiivinen keskivaihe ja surkea loppu. 🙂

 *******

Kiinnostuin joogasta joskus syksyllä 2007. Jooga oli silloin kuumaa tavaraa ja välillä tuntui  tuntui että kaikki kynnelle kykenevät käyvät joogatunneilla. Koska olin silloin vielä töissä yliopistolla ja Yliopistoliikunnan tarjonnassa oli useita joogatunteja, ajattein etten menetä mitään kokeilemalla lajia.

Tuumasta toimeen ja menin aloittelijoiden astangajoogatunneille. Olin kuitenkin pikkuisen huolestuntut siitä miten joogaaminen vaikuttaisi minuun, koska niska- ja hartiavaivani olivat silloin pajon pahemmat kuin nykyään.

Astangajoogan aloittaminen sujui hyvin. Tunti oli minun tasolleni sopiva eivätkä ylävartalon voimaa vaativat asanat aiheuttaneet suuria ongelmia – kroppani vahvistui pikkuhiljaa ja notkeuden puute ei ollut ongelma.

Ongelmat alkoivatkin vasta sitten kun päätin siirtää harrastukseni seuraavalle tasolle ja ilmoittauduin viikonlopun intensiivikurssille oikeaan joogakouluun.

Intensiivikurssia veti 30-kymppinen heppu, joka oli opiskellut joogaa Intiassa silloisen gurun – S. Pattabhi Joisin luona. Opettajallemme oli hyvin tärkeää, että astangajoogaa opetettiin mahdollisimman puhdasoppisesti, mikä tarkoitti sitä että aloittajille oli tarjolla oli hyvin harvoja opiskelua helpottavia muunnelmia. Nautin kuitenkin joogakoulun tunnelmasta vaikka en voinutkaan olla huomaamatta että jopa aloittelijoiden tunnit olivat minulle oikeastaan liian vaativia.

Aurinkotervehdysten jälkeen olin yleensä niin yltä päältä hiessä että hiki valui suoraan naamastani lattialle ja pysyin tuskin jaloillani sitä seuraavissa tasapainoa vaativissa asanoissa.

Olen luonnostaan notkea, mutta astangatreenien ansiosta minusta tuli suorastaan sulaa vahaa hyvin lyhyessä ajassa. Minut olisi voinut silloin vetää vaikka solmuun enkä olisi pannut vastaan. 🙂 Joogatuntien jälkeen minusta tuntui usein siltä kuin olisin kävellyt metrin jalkakäytävän yläpuolella ja muutaman lyhyen viikon aikana elin onnellisen euforian vallassa.

Noin 6 viikkoa joogakoulussa aloittamisen jälkeen jouduin kuitenkin myöntämään että jotain oli vialla.

Olin jatkuvasti väsynyt, minulla oli kipuja joka puolella ruumista ja minun oli yhä vaikeampi raahata itseäni joogatunneille. Olin myös hyvin pettynyt itseeni ja mietin mikä minussa on vialla. Oloni oli kuitenkin niin surkea että lopetin joogaamisen siltä kesältä. Muistan että vielä vuoden tai kaksi joogan lopettamisen jälkeen minulla oli kipuja kummankin takareiden yläosassa.

Tajusin joskus myöhemmin että kärsin akuutista ylikuormituksesta (ylikunto) kun satuin lukemaan jostain lehdestä artikkelin jossa selostettiin ylikunnon oireita. Ne sopivat minuun kuin nenä päähän.

Tosin olen vieläkin vähän ihmeissäni siitä että ylikuntoon voi mennä harrastamalla astangajoogaa n. 3 kertaa viikossa.

Joogaharrastukseni ei päättynyt siihen kesään. Kokeilin syksyllä muita joogan muotoja kuten Iyengar-joogaa. Siinä tahti oli huomattavasti rauhallisempi kuin astangajoogassa mutta ongelmaksi muodostui se, että kroppani ei lämminnyt tarpeeksi tunnin aikana. Saatoin kärsiä tunnin kovasta päänsärystä jopa pari viikkoa.  Yritin palata vanhalle tunnilleni Yliopistoliikuntaan, mutta se oli lopetettu.

Löysin lopulta kropalleni sopivan joogamuodon kun kävin kokeilemassa Kylli Kukkin dynaamista joogaa, mutta se oli jo liian myöhäistä.

Olin jo löytänyt Feldenkrais-menetelmän ja menettänyt sille sydämeni. Feldenkrais-menetelmä onkin ainoa täysin ”väkivallaton” liikkumisen muoto joihin olen elämäni aikana törmännyt.

 ******

En tiedä mikä on tarinan opetus, mutta minulle se on ainakin opetti jotain ruumiini rajoista. Välillä kaipaan oikean joogakoulun tuntien tarjoamaa harrasta tunnelmaa. Sellaista eivät kuntosalien ryhmäliikuntatunnit pysty tarjoamaan.

Kommentit

  1. Jojo-täti sanoo:

    Rohkenen olla eri mieltä liikuntamuotojen väkivallattomuudesta. Ei ainakaan tällaisiin rauhallisiin ”body and mind” -lajeihin kuten jooga ja pilates liity minkäänlainen väkisin tekeminen. Jotkut varsinkin kokemattomat OHJAAJAT voivat olla yhtä ymmärtämättömiä kuin missä tahansa muussakin lajissa. Minä olen onneksi törmännyt vain sellaisiin ohjaajiin, jotka koko ajan korostavat, että pitää tehdä oman kunnon ja omien rajojen mukaan eikä yrittää sellaista, mistä tulee paha olo.

    Harrastin pari talvea hatha-joogaa, ja minulle se opetti kärsivällisyyttä. Muistan, kuinka kerran bussissa joogatunnille mennessäni hermoilin, kun liikenne tökki eikä matka sujunut mielestäni tarpeeksi nopeasti. Pelkäsin myöhästymistä, koska ohjaaja ei hyväksynyt sitä, että salille kolisteltiin kesken kaiken, kun toiset makasivat lattialla keskittymässä. Yhtäkkiä oivalsin, ettei bussi liiku yhtään sen nopeammin minun hermoiluni vuoksi, ja rentouduin silmänräpäyksessä. Olen joskus myöhemminkin pystynyt lopettamaan hermoiluni samalla tavalla muistuttamalla itselleni, ettei hermoilu auta asiaa.

    Kolme kertaa viikossa mitä tahansa lajia kuulostaa minusta paljolta, varsinkin kokopäivätyön ohessa. Ei ihme, että menit ylikuntoon!

Sana on vapaa - ota kantaa ja kommentoi

*