balance juggling

Hannan arkea

Näyttää siltä, että olen viimeksi kirjoittanut helmikuun alussa ja kertonut tammikuun totaalikyllästymisestä.

Vietinkin tammikuussa jonkin aikaa mukavaa ja virkistävää ”jumppavapaata”.

Aluksi ajattelin,  että pysyttelen jumpista pois viikon verran, mutta viikko venähtikin saman tien kahdeksi. Löhölomani aikana  kävin kyllä aika monta kertaa luistelemassa, ja parina iltana taisin tehdä vatsalihasliikkeitä olohuoneen lattialla,  joten aivan täysin toimettomana en ehtinyt olla. Lusmuilun jälkeen palasin jumppasalille, eikä body balance ole milloinkaan tuntunut yhtä hyvältä kuin tauon jälkeen.

Hiihtolomaa vietimme pitkästä aikaa Lapissa. Olin nuorempana innokas hiihtäjä ja viihdyin erinomaisesti myös laskettelurinteessä. Lapinmatkailu kuitenkin jäi useiksi vuosiksi, kun erään hikisen tunturin ylityksen ja epäonnistuneen suksien voitelun jälkeen suutuin koko lajiin ja päätin jatkossa viettää lomapäiväni paikoissa, joissa suksi ei luista.

Kuntoilijalle Lapinmatkailu on siinä mielessä hyvä vaihtoehto, että aika kuluu liikkuessa, eikä esimerkiksi uima-altaan reunalla maatessa.  Oli hauskaa huomata, että yli kymmenen vuoden hiihtotauosta huolimatta osasin edelleen hiihtää, ainakin sillä perinteisellä tyylillä.

Myös välineet tuntuivat kehittyneen. Ladut olivat välillä jäisiä, välillä märkälumisia, mutta sukset eivät sääilmiöistä huolimatta lipsuneet, eikä suksen pohjiin kasaantunut epämääräisiä lumimöykkyjä.

Kaikista hauskinta oli viedä lapset hiihtoretkelle. Eväitä istuttiin syömään ladun varteen siinä vaiheessa, kun matkaa oli taitettu 300 metriä ja 3700 metriä oli vielä edessäpäin. Loppumatka edettiin suklaan ja pillimehun voimalla ja aivan kuten 30 vuotta sitten, aina vain isompaa ylämäkeä ja pidempää alamäkeä etsien.

Viimeisten viikkojen aikana olen siis löhölomaillut ja hiihtolomaillut, ja lomien jälkeen palannut kiireiseen työarkeen ja täyteen buukattuihin arki-iltoihin, joiden keskeltä on hankalaa irtautua kuntoilemaan.

Kun liikunnasta tulee säännöllinen osa elämää, aiheuttaa jumppiin ehtiminen kiirettä siinä missä mikä tahansa muu velvollisuus tai arkirutiini. Lyhytkin taukoilu tuntuu kropassa yllättävän nopeasti, ja se jos mikä on oivallinen stressin aihe 🙂  Joskus jumppaan ehtimisen yhtälö vaan tuntuu mahdottomalta.

Jos halutaan, että työikäiset pienten lasten vanhemmat pysyvät hyväkuntoisina ja pirteinä, olisi kuntosalikäynnit ja muut jumppailut syytä sisällyttää työpäivän ohjelmaan.

Kommentit

  1. Satu sanoo:

    Suhun iski selvästi kymmenen vuotta sitten hiihtoraivo. Onneksi se on nyt ohitse. 🙂

    Tapahtuiko tämän ensimmäinen 300 metrin päässä toteutettu tauko lasten vaatimuksesta? No kyllä mullekin olisi kaakao kelvannut.

  2. Sherkku sanoo:

    Lapsettomanakin mutta kaksivuorotyötä tekevänä olen välillä toivonut, että saisin käydä kuntoilemassa työajalla. Liikunnan määrä kaksinkertaistuisi, jos työnantajalta saisi edes kaksi tuntia viikossa vapaata tähän tarkoitukseen.

  3. Hanna sanoo:

    Lapset olivat sitä mieltä, että 300 metrin jälkeen voi ihan hyvin syödä eväitä. Lasten kanssa hiihtely on muutenkin tosi mukavaa, kun vauhti on niin rauhallinen 🙂

    Eräs ystäväni tapasi viettää ruokatuntinsa läheisessä kuntokeskuksessa. Liukuva työaika mahdollisti tämän, mutta toki työpäivät sitten pitenivät joko aamusta tai illasta.

Sana on vapaa - ota kantaa ja kommentoi

*