Kerro kerro kuvastin, onko tänään läskintai?

Kerro kerro kuvastin, onko tänään läskintai?

Kärsin aika harvoin läskintai-päivistä, joita Iso-romaanin sankaritar Anni kuvailee näin:

[Läskintait ovat ] Päiviä joina olen vain valtava painoni, tunnen olevani täynnä läskiä ja sen tuomaa ankeutta (s. 192).

Kyllä läskintai-päiviä silti tulee, yleensä silloin kun joudun ajattelemaan uusien vaatteiden hankkimista. Viimeksi sellainen iski pari viikkoa sitten kun kesähousuni repesivät. Silloin alkoi tuntua siltä että olen hävinnyt taistelussa läskejä vastaan. Miksi ihmeessä vaivaudun laihduttamaan kun paino kuitenkin kipuaa takaisin heti ensimmäisen tilaisuuden tullessa?

Yksi vaihtoehto olisi opetella elämään läskieni kanssa. Viime maanantainajuttelin Hannan kanssa asiasta terassilla ja Hanna oli sitä mieltä että painosta ei kannta stressata. Olen samaa mieltä siitä että elämäni olisi varmaan helpompaa ja stressittömämpää jos lakkaisin keskittymästä läskeihini ja siihen miltä näytän.

Kunhan vain tietäisin miten hyväksyä itseni sellaisena kuin olen nyt.

 ********

Olen toki edistynyt itseni hyväksymisessä verrattuna parikymppiseen itseeni. Silloin jollain selluliiteilla ja olemattomilla ylikiloilla oli täysin suhteeton vaikutus mielialaani. Viime vuosina ja ihan viime kuukausinakin olen tullut paremmaksi ulkonäköni hyväksymisessä.

Olen oppinut että välttäminen ei ainakaan toimi.

Vältin pitkään valokuvissa esiintymistä ja niiden katsomista, tai ainakin se oli hyvin vastenmielistä. Se loppui kun rupesin ottamaan itsestäni tavoitehousukuvia ja postaamaan niitä nettiin. Ensinnäkään en näyttänyt kuvissa niin kauhealta kuin olin etukäteen kuvitellut. Kuvien postaaminen (venymisarpineen kaikkineen) jännitti sekin aluksi, mutta koska maailma ei sen jälkeen tipahtanut niskaan, totuin asiaan enkä mieti sitä enää ollenkaan.

Tammikuussa päätin että lakkaan välttelemästä peiliin katsomista salsa-tunnilla. Aluksi peiliin katsominen ahdisti ja tuntui jotenkin lataantunelta, mutta sitten yksinkertaisesti totuin siihen. Totesin että tuoltä minä näytän: olen lyhyt ja keskeltä pyöreä. Sivulta näytän paljon pulskemmalta kuin suoraan edestä.

Ja onhan siitä peiliin katsomiesesta salsan oppimisen kannalta jotain hyötyä. Vaikka yleensä olen aika hyvin selvillä pelkän tuntoaistin ja kinestesian avulla siitä missä ruumiinosani kulloinkin ovat. 🙂

 ********

Enkä usko sitäkään että itsensä hyväksyminen riippuu ulkonäöstä.

Muistan Dieetit vaihtoon -ohjelmasta yhden jakson, jossa luurangonlaiha anorektikko peilaili itseään huolellisesti minuuttikaupalla ja tuskaili ”läskejään”. Ja tänä keväänä Jutta ja puolen vuoden superdieetit –ohjelmassa oli 99-kiloinen nainen joka ei pitänyt itseään kauhean läskinä ja vastenmielisenä.

On siis mahdollista hyväksyä ulkonäkönsä ja jopa pitää itsestää siitä huolimatta miltä oikeasti kulloinkin näyttää ja päin vastoin. Jos on halukas oppimaan.

Vältteletkö itsesi katsomista peilistä koska et tykkää jostain ulkonäkösi piirteestä? Toimiiko se? Onko itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on luovuttamista?

Jätä kommentti alla olevalla lomakkeella!

Kommentit

  1. Tässä asiassa on sen verran pohdittavaa, että tästä riittäisi jutun juurta myös mun blogiin!

    Lyhykäisyydessään väittäisin, että on aivan eri asia hyväksyä itsensä sellaisena kuin on vs. hyväksyä itsensä sellaisena kuin selittää itselleen olevansa. On eri asia harmitella esimerkiksi leveää nenää, nakkisormia ja väärän värisiä silmiä kuin ylipainoa. En tällä siis vähättele ollenkaan painonpudotuksen vaikeutta, vaan meinaan sitä, että ylipaino ei ole kenenkään sisäsyntyinen ominaisuus eikä siihen tarvitse tyytyä jos se häiritsee tai haittaa elämää. Toisaalta, jos ne ylimääräiset kilot eivät aiheuta mitään ahdistusta, niin sitten on parasta antaa olla vaan 🙂

    Mulle ylipainosta eroon pääseminen oli kuin uuden oven avaaminen elämässä. Kuten tuossa haastattelussakin taannoin kerroin, olo oli kuin maailmanvalloittajalla. Jos olisin tyytynyt selittelemään itselleni, että olen lihava enkä voi sille mitään, olisi elämäni taatusti nyt aika erilaista. Loppupeleissä asialla oli aika vähän tekemistä varsinaisesti kilojen kanssa. Asia olisi voinut ihan yhtä hyvin olla joku muu joka olisi sattumalta vaivannut minua koko elämäni.

    • Satu sanoo:

      Joo tästä asiasta voisi varmaan kirjoittaa eri kanteilta melkein ikuisuuksiin eikä silti tulisi valmista. 🙂

      Ulkonäön lisäksi minua haittaa itseäni se että olen nyt laihduttanut (ajatellut laihduttamista, yrittänyt laihduttaa, laihduttanut aktiivisesti) viitisen vuotta. Aloittaessani olin pari kiloa normaalin bmi:n yläpuolella, nyt yli 10 kiloa. En haluaisi olla ns. ikuinen laihduttaja eli sellainen joka on koko ajan laihdutuskuurilla mutta silti paino pikku hiljaa lisääntyy. Silti niin näyttää käyneen.
      Toki pystyn kyllä laihduttamaan parhaimmillaan muutaman kuukauden peräkkäin, mutta sitten tapahtuu elämässäni jotain ja kilot tulevat takaisin. Ja kyse ei ole mistään kitukuureista joilla ei ole mahdollistakaan pysyä kovin kauan, joten vika ei voi olla siinä.

      En onneksi usko ettenkö koskaan pystyisi karistamaan ylikilojani. Jostain syystä se ei vain tunnu onnistuvan juuri nyt. Mielelläni käyttäisin ylipainon märehtimiseen käytetyn energian muihin asioihin.

      Vuonna 2003 laihdutin 13 kiloa ja olin kyllä tyytyväinen aikaansaannokseen, mutta mitään maailmanvalloittajafiiliksiä siihen ei valitettavasti liittynyt… Nyt saattaisi jo liittyäkin.

  2. Olen kyllä ihan samaa mieltä tuosta, että joskus elämäntilanne on vaan sellainen, ettei se ole miltään kantilta oikea laihduttamiseen. Siinä kohtaa on varmasti ihan paikallaan vaan antaa olla kuin ottaa painosta vielä yhtä stressitekijää muiden joukkoon 🙂

  3. Sherkku sanoo:

    Mulla ei ole kokemusta laihduttamisesta, koska stressikaudet laihduttavat mutta hyvinvointi ”lihottaa”. Ajattelisin, että olisi todella hienoa oppia hyväksymään oma vartalonsa sellaisena kuin se kulloisenakin ikäkautena on.

    En tiedä syyttäisinkö mediaa vai mitä, mutta vaikka olen pienikokoinen, keskivartalon ”pehmentyminen” ahdistaa. Lääkitys toi pyöreyttä vatsaan ja reisiin ja sekös on kauhea asia tässä fitness-vartaloita tursuavassa kuvamaailmassa. Minussa ei siis olisi mitään vikaa, jos ei olisi fitness-vatsoja joihin verrata!

    Onko maailmasta kadonnut kyky hyväksyä vuodet naisen vartalolla? Miksi ihmeessä minun pitäisi 37-vuotiaana näyttää 25-vuotiaalta? Miksi se on katastrofi, jos nainen saa 50-vuotislahjaksi 10-15 lisäkiloa (tiedän kaksi tositapausta, kilot vain ilmaantuivat, vaikka elämäntilanne ja -tavat eivät muuttuneet)?

    Jos hyväksyisimme iän tuomat muutokset, hyväksyisimmekö helpommin myös elintapojen tuoman kehonpainon? Jos painolla ei olisi niin paljon väliä, näkyisivätkö elämäntapamuutokset keholla paremmin?

    • Satu sanoo:

      Mulla tuli mieleen että useimmiten ihmiset on kai valmiita hyväksymään iän tuomat muutokset ja lihomisenkin vasta ”postuumisti” . Kahdeksankymmpisenä ei enää ymmärrä miksi 10 kiloa lisää läskiä oli nelikymppisenä sellainen katastrofi..

      Mutta on se kyllä ”järkyttävää” kun kroppa muuttuu lupaa kysymättä. Rinnat riippuu, iho muuttuu kuivaksi ja hiukset harmaantuu. WTF, mähän olin eilen vielä hehkeä 25-vuotias?!

      • Sherkku sanoo:

        Kuulin juuri, että krempat alkaa 35-vuotiaana. Kukaan ei kyllä mua varoittanut!

        Ja se on tosiaan pelottavaa, kun keho alkaa muuttua. Mulla ei ole edes raskauden tuomaa ”muutosvalmennusta” tällaiseen. Myös ajan kuluminen järkyttää yhtä paljon ellei enemmän kuin varsinaiset muutokset.

Sana on vapaa - ota kantaa ja kommentoi

*