Arkistot: tammikuu 2012

onko tullut lisää painoa?

Kuva: Flickr / jurvetson

Satu kyseli viime postauksessaan kannattaako laihdutushommissa uskoa vaa’an lukemia vai päällä roikkuvia vaatteita? Itse kuvittelin, että lisäämällä liikuntaa ja syömällä vähän vähemmän, laihtuisin jotenkin ihan itsestään.

Näin ei suureksi harmikseni ole käynyt. Ainakaan, jos ajatellaan, että laihtuminen = viisi kiloa pois painosta. Minä olen siis halunnut uskoa päälläni roikkuvia vaatteita, en kieroa ja kapuloita laihduttajan rattaisiin iskevää vaakaa 🙂

En ole vielä ollut tarpeeksi motivoitunut kriittisesti tarkkailemaan, mitä suuhuni pistän.

Jos ryhtyisin pitämään jonkinlaista ruokapäiväkirjaa, löytyisi sieltä varmasti hetkessä ne asiat, jotka saisivat ravintoterapeutin huokailemaan, ja jotka kenties selittäisivät, miksi paino ei kaikesta liikkumisesta ja herkuttelun vähentämisestä huolimatta putoa paria kiloa enempää. Taidan kuitenkin olla yksinkertaisesti liian laiska ja mukavuudenahaluinen ryhtyäkseni kunnon ruokaremonttiin.

Aluksi olin tyytyväinen pelkällä säännöllisellä liikunnalla saavuttamiini tuloksiin.

En voi sanoa, että yksikään vaate vielä roikkuisi päälläni, mutta kovasti kiristäviä vaatteita ei kaapistani enää löydy. [Lue lisää…]

Tämä heppu ei kyllä näytä yhtään huolestuneelta.

On taas se aika vuodesta.

Viime torstaina juttelin äidin kanssa puhelimessa ja hän valitti että housujen vyötärö ei  mene enää kiinni. Äiti kertoi ratkaisseensa ongelman väliaikaisesti kuromalla vyötärön kiinni narulla (vinkki tuli isältä, jolla on kokemusta tällaisista asioista). Nyt on ostettu uudet, yhtä kokoa suuremmat housut  – ja painoindeksin on todettu nousseen yli 30:nen (lihava).

Itse hyppäsin myös puntarille keskiviikkoaamuna. Tulos, 70,8 kg (BMI 29.5 : melkein lihava).

Viimeisestä punnituksestani on 5 kuukautta ja halusin tietää mihin suuntaan olen menossa. Tulos on mielestäni aika hyvä, koska paino on pysynyt suurin piirtein samana (alkusyksystä painoin 70 kiloa). Ilman intuitiiviseen syömiseen kuuluvia ruokakokeiluja ja loppusyksyn hankaluuksia olisin hyvin saattanut jopa laihtua kilon pari.

*******

Joku saattaa tietysti ihmetellä mikä ihmeen dilemma se on punnitseeko itseään, varsinkin jos on tarkoitus pudottaa painoa.

Kun se olisikin niin yksinkertaista! [Lue lisää…]

Minäkään en ole pitänyt kunnollista seurantataulukkoa edistysaskelistani, vaikka se olisi varmasti ollut hyödyllistä.

Jos alkutilanteesta olisi jonkin sortin todistusaineistoa, voisi aina laiskuuden iskiessä katsoa vaikkapa valokuvaa ennen ensimmäistä jumppatuntia.

Silloin varmasti näkisi, että jotain on tapahtunut, eikä kaikki ponnistelu ole ollut turhaa, ja jaksaisi taas lähteä iloisin mielin treenaamaan.

Muutama päivä sitten sain pitkästä aikaa patterit vaakaani ja astelin rohkeasti punnitsemaan itseni. Tyrmistyneenä jouduin toteamaan, että painolle ei edelleenkään ole tapahtunut yhtään mitään. Olen samoissa lukemissa kuin kolme kuukautta sitten. Tiedon iskettyä tajuntaani, näytti vyötäröni heti peilikuvassakin levinneen. Olen mitannut vyötäröni säännöllisesti ja tiedän vyötäröltä kadonneen useita senttejä, mutta yhtäkkiä en enää nähnytkään kadonneita senttejä vaan yhä liian löysän vatsanahan. En osannutkaan enää iloita kadonneista jenkkakahvoista, vaikka alunperin yksi tavoitteista oli nimenomaan voida pukeutua niin, ettei tarvitse miettiä, mikä vaate peittää vatsamakkarat ja minkälaiset housut imevät jenkkakahvat sisäänsä. Viime syyskuussa olisin ollut riemuissani, jos vartaloni olisi yön aikana muuttunut sellaiseksi, miltä se näyttää tänään. [Lue lisää…]

Edistymisen mittaaminen

Kuva: Flickr / stevenharris

Siitä on jo aika kauan aikaa kun asetin itselleni tavoitteeksi pystyä tekemään 10 peräkkäistä miesten punnerrusta 31.5.2012 mennessä. Suoraan sanottuna en ole edennyt tavoitteen saavuttamisessa juuri ollenkaan.

Osaksi se johtuu siitä, että tein todella alkeellisen virheen tavoitetta asettaessani. Asetin kyllä selkeän tavoitteen ja määräpäivän ja minulla oli jopa valmiina ohjelma, jota noudattaa. Ainoa mikä puuttui oli seuranta – en muistanut että pitäisi pitää jollain tavalla kirjaa edistymisestä. Kun loppusyksy oli hankalaa aikaa ja jouduin aloittamaan koko puuhan uudelleen useamman kerran, tuntui että koko homma ei etene minnekään.

Vähemmästäkin katoaa motivaatio.

Pienen pohdinnan jälkeen totesin, että olisi hyvä ajatus seurata edes sitä kuinka monta toistoa ja kuinka monta sarjaa teen treenipäivänä (treenipäiviä on 3 viikossa, niiden välissä vähintään yksi lepopäivä). Aloitin seurannan viime viikolla ja johan alkoi näkyä tuloksia ja motivaatiokin parani melkein saman tien. [Lue lisää…]

Sain joululahjaksi lahjakortin urheiluvälineliikkeeseen, jolla kävin ostamassa itselleni aivan ihanat jumppakengät.

 Kengissä on hieno vaaleanpunainen pohja ja ne tuntuvat jalassa höyhenen kevyeltä. Joulupukki toi myös tyylikkään urheilukassin, joten voin vihdoin palauttaa kolmivuotiaalta tyttäreltäni lainaamani repun takaisin.

Olen luonnollisesti innoissani uusista varusteistani, sillä nyt roskikseen joutavat vanhat jumppakenkäni oli muistaakseni ostettu joskus yhdeksänkymmentäluvun loppupuolella. Olen kyllä vuosien varrella ostanut lukemattomia älyttömiä ja jalassa huonosti istuvia korkokenkiä, mutta mieleeni ei ole tullut investoida esimerkiksi lenkkareihin, vaikka lukion ensimmäisellä luokalla hankitut lenkkarit kuluivat pohjasta puhki jo vuosia sitten.

Kuntoiluvarusteiden ostaminen on tuntunut turhalta, koska jokin muu on aina ollut tärkeämpää. Olen aina myös epäillyt, että urheiluvarusteisiin sijoitettu raha menee hukkaan, koska edessä on kuitenkin ennen pitkää liikuntainnostuksen hiipuminen. Lahjakortin pyytäminen urheiluvälineliikkeeseen kertoo kohdallani vakavasta jumppakärpäsen puremasta. [Lue lisää…]

Voimaton raivo.

Eilen muhun iski kunnon tunnesyömiskohtaus. Tai pitäisikö sitä kutsua pikemminkin moderniksi stressireaktioksi?

Olen tehtaillut viime päivinä hakemuksia eri viranomaisille ja eilen lopulta meni kuppi nurin. Kaivoin tuskan hiessä mappejani ja lipaston laatikoita löytääkseni kaikki hakemuksiin tarvittavat liitteet. Aikaa suttaantui tuntikausia ja seurauksena oli tunnetila jota voi kutsua vain yhdellä nimellä: voimaton raivo.

Kiukusta puhisten vedin lopulta vaatteet niskaan ja lähdin marssimaan ostarille pitkää reittiä: kohteena Makuunin irtokarkkilaarit. Lumentulon ja pakkasen takia kävely oli yhtä liukastelua, mikä tietysti sai minut suuttumaan entistä enemmän. ”Elämä on yhtä taistelua, kun uloskaan ei voi mennä kävelemään ilman että on vaara saada kallonmurtuma! ”

Makuunissa täytin ison pussin vaahto-, hedelmä- ja suklaakarkeilla. Muutama salmiakkikarkki sekaan, niin olin tyytyväinen.

******

Pitkän reitin kävelemisestä oli se hyöty, että kotiin palatessani olin jo rauhoittunut enkä oikeastaan hirveästi kaivannut karkkien syömistä, mutta pistelin ne kuitenkin napaani pikavauhtia. [Lue lisää…]