Arkistot: helmikuu 2012

Viime aikoina on vähän laiskottanut. Viikonloppuna tuntui hyvältä ajatukselta lähteä juhlimaan ja sen seurauksena sunnuntai kului sohvalla pötkötellen. Söin pizzaa ja toffeekarkkeja ja tunsin oloni syylliseksi, kun en ollut jumpassa.

Vasta eilen tarjoutui tilaisuus lähteä treenaamaan, joten kuntoiluun tuli enemmän ja vähemmän tärkeistä syistä johtuen kuuden päivän tauko.

Eniten minua ihmetyttää, että ylipäätään kiinnitän huomiota taukopäiviini, olenko muuttumassa sohvasyöpöstä urheiluhulluksi? [Lue lisää…]

Kuva: Flickr/ scott.zona

Huhtikuu saattaa olla kuukausista julmin, mutta helmikuu on ehkä vaarallisin, ainakin Suomessa. 🙂

Tähän mennessä minulla on mennyt aika hyvin, sillä olen kaatunut vain kerran. Eilen liukastuin Helsingin keskustassa sohjoisella jalkakäytävällä niin, että putosin oikealle povelleni. Selvisin siitä märillä housuilla, käsineillä ja polven ja säären mustelmilla. Se ei paljon menoa haitannut.

Kotiin tullessa sattui toinen täpärä tilanne.

Kotipihassamme on isoja vanhoja mäntyjä, joiden yläoksalta mätkähti eteeni läjä lunta juuri kun lähestyin kotiovea. Ei alle jäädessä olisi varmaan yhtä huonosti käynyt kuin sillä naisella jonka päähän tipahti jäämurikka maanantaina (ja jolta lähti siis henki), mutta tuskinpa se olisi kivalta tuntunut.

*******

Myös sakeat lumisateet ovat yksi kevättalven epäkohdista.

Sunnuntaina päätin lähteä ulos pitkälle lenkille sakeasta lumisateesta huolimatta ja jatkoin sinnikkäästi, vaikka lumi lensi päin pläsiä. Kipaisin matkan varrella asioimaan lähikaupassa ja olin havaitsevinani kummastuneita katseita. Ajattelin että se on vain omaa mielikuvitusta, kun olen tällainen neurootikko. [Lue lisää…]

oikeat välineet tekevät hiihtämisestä nautinnon

Kuva: Flickr / pasukaru76

5-vuotiaamme on tällä hetkellä kovasti innostunut hiihtämisestä. Pihassa kulkee pieni latu, jossa tyttö sauvoo menemään ja välillä mitataan jopa kierrosaikoja.

Tällä viikolla myös päiväkodissa on ollut hiihtoa. Säästetyt eurot mielessämme minä ja mieheni ajattelimme, että tämä talvi sujuisi vielä vanhoilla kenkiin kiinnitettävillä suksilla. Hiihtopäivän jälkeen päiväkodista kuitenkin palasi hieman mutrusuinen tyttö, jonka ensimmäiset sanat olivat; ”Äiti mä haluan oikeat sukset! Kaikilla muilla oli monot.

Itse olen viimeksi hiihtänyt yli kymmenen vuotta sitten Lapissa. Tuolla reissulla sukseni tuntuivat luistavan erityisen huonosti, ja minä syytin tietysti voitelua, vaikka vikaa taisi kyllä olla myös hiihtäjän huonossa kunnossa 🙂 Eräänä aamuna ”voiteluvastaavat” olivat lisänneet suksieni pohjiin silikonia luiston parantamiseksi ja matka kohti tunturia saattoi alkaa. [Lue lisää…]

laihdutuksen sudenkuopat

Kuva: Flickr / aroberts

Tunnustus: minulle kävi köpelösti siinä kurinalaisen syömisen kokeilussa.

Sen sijaan että herkkujen määrä olisi pysynyt kohtuudessa, se nousikin eksponentiaalisesti. En tosiaankaan normaalisti vetele kokonaisia suklaalevyjä napaani, mutta yhtäkkiä huomasin tehneeni niin kaksi kertaa saman viikon sisällä.

En oikein usko että kyse on mistään satunnaisesta hairahduksesta.

Intuitiivisesta syömisestä kirjoittavat Resch ja Tribole ovat antaneet ilmiölle nimen: laihdutuskuurin  aloittamista suunnittelevat ihmiset syövät usein kiellettyjä ruokia kuin kyseessä olisi heidän viimeinen ateriansa (engl. last supper eating eli väljästi suomennettuna viimeinen ateria). Ja onhan se todettu jo monessa tutkimuksessakin, että ne laihduttajat juuri  syövät kaikkein eniten herkkuja kun saavat siihen mahdollisuuden. Sen sijaan ihmiset jotka suhtautuvat ruokaan rennosti mutta valikoiden syövät samaa ruokaa samassa tilanteessa vähemmän.

Itselläni herkkujen tankkaamisen ilmeisesti aiheutti ajatus siitä, että nyt pitää kohta minimoida herkut ja ryhtyä syömään ankean kurinalaisesti. Vähemmästäkin olen juossut ulvoen Makuuniin hakemaan irtokarkkia.

*******

Toinen stressitekijä oli sitten itse Kiloklubi-merkintöjen tarkkailu. Vaikka saan aika helposti laatupallot vihreäksi, rupesin silti murehtimaan ruokavalioni rasva/proteiini/hiilarisuhteita ja sitä, onko minulla ylipäänsä varaa ostaa jatkuvasti ruokia, jolla voisin pitää tasot optimaalisina.

Koin sen niin rasittavana, että jätin kommentin Patrik Borgin blogimerkintään. Onneksi Patrik ehti vastata. Alla on osa kysymystäni ja Patrikin vastaus:

Satu:

Nimittäin kun merkkailin taas Kiloklubin laskuriin ruokia n. viikon ajan, rupesin a) ajattelemaan syömistä koko ajan ja stressaamaan b) kummasti ryhdyin puputtamaan suklaata ja karkkia enemmän kuin normaalisti. Tarkoitus ei ollut olla ”laihdutuskuurilla” enkä ainakaan tietoisesti kieltänyt itseltäni herkkuja ja söin päivittäin kaloreita n. 1700-1800.

Onko sulla Patrik paljon potilaita, jotka hirttäytyy henkisesti numeroihin? 🙂

Patrik:

Satu, olet varmasti ainoa numeroihin hirttäytyjä! 🙂

Tai et. Ja tuohan on ihan normireaktio että kirjatessa asiat voi vaikeutua – se lisää tietoista kontrollia ja pohdintaa joka helposti sekoittaa syömistä. Onkin tasapainottelua milloin kirjauksista on hyötyä (usein alkuvaiheessa) ja missä vaiheessa se alkaa muuttua ongelmaksi.

*******

Tulkitsin Patrikin vastauksen luvaksi heittää Kiloklubimerkinnät huitsin Nevadaan ja luovuin myös kurinalaisen syömisen ajatuksesta. En toki ruvennut syömään miten sattuu: päätavoitteeni on tällä hetkellä parantaa suurinta syömisen ongelmakohtaa eli iltasyömistä. Olenkin onnistunut siinä aika hyvin.

Rennomman syömisen oppiminen on prosessina aika haastava.

Joudun itse kantapään kautta käymään kaikki asiat läpi useamman kerran ennen kuin tajuan, mikä toimii minulle ja mikä ei. Vaikeinta on ehkä se, että ei ole olemassa selviä kiveen hakattuja sääntöjä ja ruokasuunnitelmia joita noudattaa, vaan pitää oppia kuuntelemaan itseään. (Toisaalta myös selvästi kapinoin niitä sääntöjä vastaan).

Mutta eipähän niitä tietysti ole muutenkaan elämässä.

Kuva: Flickr / Evil Erin

En ole koskaan hirveästi tykännyt joukkuelajeista.

Jo koulun liikuntatunneilla pidin lajeista, joissa sain puurtaa itsekseni; korkeushypystä, pituushypystä ja jopa cooperin testistä, koska siinä sai kiertää urheilukenttää omassa rauhassaan.

Koulussa pelattiin paljon koripalloa, pesäpalloa, lentopalloa…joista lentopalloa inhosin erityisesti, koska siinä touhussa katkesi aina vähintäänkin yksi kynsi. Pallot tulivat kovaa kohti, ja usein tein väistöliikkeen siinä vaiheessa, kun muut olettivat, että otan pallon kiinni 🙂 Pesäpallossa taas palloon oli lyödessä hyvin vaikea osua, ja jos pallon saikin jossain takakentällä kiinni, ei palloa minun spagettikäsivarsillani heitetty kotipesään saakka.

Ainoa palloilulaji, jossa olin todella hyvä, oli polttopallo 🙂

Hieman vanhempana, peruskoulun liikuntatuntikokemusten unohduttua, keksimme ystävieni kanssa liittyä luokkamme sählyjoukkueeseen. Motivaationa taisi olla pelimatka naapurikaupungissa järjestettävään turnaukseen. [Lue lisää…]

Siellä se ilkeä ikijumi on...

Vaikka juuri tällä hetkellä sitä on vaikea uskoa, toukokuun loppu lähestyy kiihtyvää vauhtia.

Ei, en saa silloin ylioppilaslakkia, vaan minun pitäisi pysytä tekemään 10 miesten punnerrusta putkeen. 🙂

 *******

Olen vihdoinkin saanut treenin kunnolla vauhtiin. Kuten olen varmaan useamman kerran jo maininnut, aloitin hyvin vaatimattomasti punnertamalla seinää vasten. Tällä hetkellä punnerran tiskipöytää vasten, koska se on sopivalla korkeudella,  seuraava kohde on työpöytäni joka on hieman tiskipöytää matalammalla.

Harjoittelen yhä punnertamista kolmena päivänä viikossa niin, että teen punnerruspäivän aikana 5-7 sarjaa ja toistoja tulee päivän aikana ainakin sata. Yksi yllätys on ollut se, että punnertaminen on niin suuri haaste keskivartalon lihasvoimalle: punnertaminen onkin kokovartaloharjoitus!

Ongelmiakin on valitettavasti ollut. [Lue lisää…]

 

Kuva: Flickr / lululemon athletica

Minussa on selvästi jotain vialla… lähdin eilen illalla tehokiinteytysjumppaan, huolimatta siitä, että olin väsynyt, pakkasta oli 25 astetta, oli pimeää, takapuoli jäätyi auton penkkiin kiinni ja auto pörisi kuin huonosti käyvä kaivinkone.

Vielä marraskuussa olisin höröttänyt sohvalla moiselle ajatukselle, mutta tällä hetkellä kotona pysytteleminen tuntuu toisinaan vaikeammalta kuin liikkeelle lähteminen.

Yritän käydä kuntoilemassa vähintään kaksi kertaa viikossa, yleensä tiistaisin ja torstaisin, usein myös viikonloppuisin. Viikon alussa mies ilmoitti olevansa torstaina iltavuorossa, jolloin totesin järkyttyneenä, että ihanan kamala tehokiinteytysjumppani uhkaa jäädä väliin. Marmatin aikatauluongelmasta ystävilleni, joista toinen neuvoi viemään lapset mummolaan ja toisen katse kertoi, että minun olisi vain parasta odottaa parempaa ajankohtaa urheiluhulluuteni toteuttamiseen.

Kuntoiluharrastukseni sovittaminen perheen aikatauluihin ei aina ole helppoa.

Pienten lasten äitinä en voi pyrähtää jumppaan aina kun mieli tekisi. Kun töistä ja päiväkodista ehditään kotiin, jää yhteinen ilta-aika toisinaan kovin lyhyeksi. Silloin tällöin tulee mietittyä, onko äidillä oikeus kiiruhtaa kuntoilemaan kesken iltarutiinien vain siksi, että saisi pienemmän pepun ja kauniimmat kurvit?

Tällä kertaa lapset lähtivät hyvillä mielin mummolaan ja minä innoissani jumppaan.

Tunnin verran hikosin, puhisin, punnersin ja olin jumpan jälkeen iloinen ja energinen. Kotona jaksoin iltapuuron keittämisen ohella eläytyä lasten kotileikkiin ja juoda kymmenen kuppia lasten keittiössään keittämää kahvia ja syödä kymmenen palaa muoviuunissa paistettua herkullista paperikakkua.

Kuten hyvä ystäväni totesi; kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin!