Arkistot: elokuu 2015

Hanna ja kaveri lähtivät liikeelle aamutuimaan.

Viime talvena työkaverini ehdotti, että voisimme joskus kesällä pyöräillä töihin.

Ajatus tuntui täysin hullulta, sillä kotioveltani on työpaikalle matkaa 84 kilometriä. Aluksi nauroin ajatukselle makeasti. [Lue lisää…]

AchterbahnNyt on vihdoin keksitty, että ihminen voi olla #rantakunnossa koosta, muodosta ja iästä riippumatta ympäri vuoden.

Onkin viisasta armahtaa itseään: ruokavalioista ja liikuntarutiineista lipsuminen ei ole merkki luonteen heikkoudesta, vaan hyvien aikomusten romuttumisen takana voivat olla myös hormonit.

Kaksi viikkoa kuukaudessa on sellaista aikaa, että on todella vaikea motivoida itseään liikkumaan ja huolehtimaan itsestään. Väsyttää normaalia enemmän ja millään ei ole mitään väliä. Toisille PMS on pientä kehon pingotusta ja kiukuttelua, minulle se on kokonaisvaltaista väsymistä ja turhautumista. Yhtenä päivänä nautin elämästä täysin sydämin, seuraavana millään ei ole enää mitään väliä, ei varsinkaan liikunnalla.

Kellojen siirtelyn jälkeen ja kaamosrasituksen aikaan velttoviikkojen oireilun ennaltaehkäisy riittävällä liikunnalla on haasteellista, kun muutenkin väsyttää eikä mikään unen määrä riitä. Ja tietenkin hiilarihimo on sitä pahempi mitä huonommat liikuntarutiinit ovat. Kakkupalan vetäminen kahvilassa sämpylän päälle saattaa tuntua ihan järkevältä ja oikeutetulta. Energisinä viikkoina suurin paheeni on käydä haistelemassa irtokarkkihyllyillä ostamatta mitään. Teen kanssa nautin ”sivistyneesti” pöydän ääressä pari palaa suklaata. Tai sitten puoli levyä, jos millään ei ole mitään väliä.

Herkkuhimon kourissakin niitän sitä hyvää satoa, jota nuukaileva lapsuudenkotini kylvi: en koskaan saanut limua saunajuomaksi, koska kellari oli täynnä marjamehuja. Tämä oli tietysti teinin mielestä hirvittävän epäreilua, koska ”kaikki muut” joivat limuja. Nyt aikuisena hädin tuskin muistan virvoitusjuomien olemassa olon!

Hyviä aikeita, suosituksia ja rutiineja on kuitenkin vaikea muistaa, kun aivot ovat usvassa ja olen vakuuttunut kaiken merkityksettömyydestä. Seuraavana päivänä saatan jo rientää jumpalle innoissani ja kannan kotiin vain ”oikeaa” ruokaa. Kunnes parin viikon päästä aloitan taas velttoilun…

Arvon naiset, romuttuvatko teidänkin hyvät aikeenne kuukausittain samalla syklillä? Silloin ei auta kuin todella armahtaa itseään ja muistaa, että kehon sisuksista kumpuavaa vetelyyttä ei itsensä syyllistämisellä poisteta! Sen vain täytyy antaa mennä ohi ja iloita liikkumisesta sitten, kun keho on taas yhteistyökykyinen.