laihdutuksen sudenkuopat

Kuva: Flickr / aroberts

Tunnustus: minulle kävi köpelösti siinä kurinalaisen syömisen kokeilussa.

Sen sijaan että herkkujen määrä olisi pysynyt kohtuudessa, se nousikin eksponentiaalisesti. En tosiaankaan normaalisti vetele kokonaisia suklaalevyjä napaani, mutta yhtäkkiä huomasin tehneeni niin kaksi kertaa saman viikon sisällä.

En oikein usko että kyse on mistään satunnaisesta hairahduksesta.

Intuitiivisesta syömisestä kirjoittavat Resch ja Tribole ovat antaneet ilmiölle nimen: laihdutuskuurin  aloittamista suunnittelevat ihmiset syövät usein kiellettyjä ruokia kuin kyseessä olisi heidän viimeinen ateriansa (engl. last supper eating eli väljästi suomennettuna viimeinen ateria). Ja onhan se todettu jo monessa tutkimuksessakin, että ne laihduttajat juuri  syövät kaikkein eniten herkkuja kun saavat siihen mahdollisuuden. Sen sijaan ihmiset jotka suhtautuvat ruokaan rennosti mutta valikoiden syövät samaa ruokaa samassa tilanteessa vähemmän.

Itselläni herkkujen tankkaamisen ilmeisesti aiheutti ajatus siitä, että nyt pitää kohta minimoida herkut ja ryhtyä syömään ankean kurinalaisesti. Vähemmästäkin olen juossut ulvoen Makuuniin hakemaan irtokarkkia.

*******

Toinen stressitekijä oli sitten itse Kiloklubi-merkintöjen tarkkailu. Vaikka saan aika helposti laatupallot vihreäksi, rupesin silti murehtimaan ruokavalioni rasva/proteiini/hiilarisuhteita ja sitä, onko minulla ylipäänsä varaa ostaa jatkuvasti ruokia, jolla voisin pitää tasot optimaalisina.

Koin sen niin rasittavana, että jätin kommentin Patrik Borgin blogimerkintään. Onneksi Patrik ehti vastata. Alla on osa kysymystäni ja Patrikin vastaus:

Satu:

Nimittäin kun merkkailin taas Kiloklubin laskuriin ruokia n. viikon ajan, rupesin a) ajattelemaan syömistä koko ajan ja stressaamaan b) kummasti ryhdyin puputtamaan suklaata ja karkkia enemmän kuin normaalisti. Tarkoitus ei ollut olla ”laihdutuskuurilla” enkä ainakaan tietoisesti kieltänyt itseltäni herkkuja ja söin päivittäin kaloreita n. 1700-1800.

Onko sulla Patrik paljon potilaita, jotka hirttäytyy henkisesti numeroihin? 🙂

Patrik:

Satu, olet varmasti ainoa numeroihin hirttäytyjä! 🙂

Tai et. Ja tuohan on ihan normireaktio että kirjatessa asiat voi vaikeutua – se lisää tietoista kontrollia ja pohdintaa joka helposti sekoittaa syömistä. Onkin tasapainottelua milloin kirjauksista on hyötyä (usein alkuvaiheessa) ja missä vaiheessa se alkaa muuttua ongelmaksi.

*******

Tulkitsin Patrikin vastauksen luvaksi heittää Kiloklubimerkinnät huitsin Nevadaan ja luovuin myös kurinalaisen syömisen ajatuksesta. En toki ruvennut syömään miten sattuu: päätavoitteeni on tällä hetkellä parantaa suurinta syömisen ongelmakohtaa eli iltasyömistä. Olenkin onnistunut siinä aika hyvin.

Rennomman syömisen oppiminen on prosessina aika haastava.

Joudun itse kantapään kautta käymään kaikki asiat läpi useamman kerran ennen kuin tajuan, mikä toimii minulle ja mikä ei. Vaikeinta on ehkä se, että ei ole olemassa selviä kiveen hakattuja sääntöjä ja ruokasuunnitelmia joita noudattaa, vaan pitää oppia kuuntelemaan itseään. (Toisaalta myös selvästi kapinoin niitä sääntöjä vastaan).

Mutta eipähän niitä tietysti ole muutenkaan elämässä.

Kuten mainitsen blogiesittelyssä, olen kyllästynyt laihduttamiseen ja painon sahaamiseen ylös ja alas. Muutama viikko sitten jopa uhosin äidilleni, etten aio enää ikinä laihduttaa, vaikka minulla on painoa pudotettavana ainakin kymmenen kiloa.

Jos en aio laihduttaa, niin mitä sitten aion kiloilleni tehdä?

Oma vastaukseni on ”intuitiivinen syöminen” eli se, että opettelen syömään nälän ja kylläisyyden tunteiden mukaan eli syön kun on nälkä ja lopetan kun ei enää ole. En rajoita annoskokoja eikä minulla ole kiellettyjä ruokia. Ja jos haluan syödä suklaata tai pizzaa, syön suklaata tai pizzaa.

Haluni tehdä jotain erilaista syntyi kesällä kun olin jo muutaman kuukauden parantanut syömisteni laatua, yrittänyt pitää huolta siitä että ateriavälit eivät veny liian pitkiksi jne., eli tehnyt suurin piirtein sen mitä olen oppinut Patrik Borgin kirjoista ja Kiloklubia käyttämällä. (Rennon syömisasenteen opettelu oli jotenkin jäänyt väliin. 🙂 )

Vaikka söin ”oikein”, tiesin että suhteessani ruokaan on jotain vinksahtanutta. Siitä oli monia merkkejä:

  • En koskaan pitänyt mieliherkkujani kaapissa, koska syön kaikki aina heti
  • Stressasin jatkuvasti siitä, vastaavatko syömiseni tiukkoja terveellisyysvaatimuksiani
  • Ruokavalioni koostui enimmäkseen samoista ”turvallisista” ruuista, koska en jaksanut aina selvittää, milloin mikäkin ruoka sopisi ruokavaliooni vai ei
  • Yritin kovasti olla syömättä ”liikaa” herkkuja
  • Ruoasta nauttimisella ei juuri ollut sijaa syömisissäni (Ei vain juolahtanut mieleeni että sekin voisi olla tärkeää).

Entiset laihdutusopit kummittelivat yhä mieleni perukoilla, vaikka ehkä kuvittelinkin ne karistaneeni. [Lue lisää…]